Lyhyt, mutta kaunis ystävyys

Oi kaunis punainen vallankumoukseni.

Muistatko

kun pyysin nostamaan satulaasi, että voin istua mukavammin ajellessani sinulla?

Muistatko

sen epävarman, ensimmäisen autotielle liittymisen?

Muistatko

kun ensimmäisessä alamäessä oli niin hauskaa mennä kovaa?

Muistatko

kun sinulle löydettiin mukava paikka asuntoni edestä, auringosta?

Muistatko

kun lukitsin sinut siihen, oma syntymäaikani lukon koodina?

Muistatko

kun ensimmäisen kerran jouduttiin tutkimusmatkaltamme kääntymään, koska unohdin aurinkorasvan?

Muistatko

uudet ystävät, jotka seuraavalla reissulla saimme joen varrella?

Muistatko

Kun jouduit pysähtymään, kun ylämäen vaikutuksesta oksensin aamiaiseni?

Muistatko

Kun kuitenkin ylös asti päästiin, ja alamäen laskeminen Sarangkotista oli yhtä riemua?

Rakas vallankumoukseni, muista nämä yhteisest hetket viikon kestäneeltä taipaleelta, älä sitä kuinka kaatosateessa, yön pimeydessä sinut minulta riistettiin. Ehkä uusi isäntäsi sinulle laittaa uudet jarrut tai vaihteet.

Vitun varkaat. Onneks huomenna starttaa Annapurna Circuit. Maisemat ja aivan uudenlainen fyysinen kokemus kyllä saa minut leppymään. Mutta ei unohtamaan, unohtamaan ei koskaan.

Meillä olisi voinut olla vaikka kuinka monta tällaista hetkeä!

Vallankumouksia ja uusia ystäviä

Nepal on tällä hetkellä aikamoinen sekametelisoppa, paikallistenkin mielestä. Maanjäristyksien tuhoja ei saa korjattua aiempaan loistoonsa varmaankaan tällä vuosisadalla, vaikka matkailuesitteet onkin jo päivitetty vähättelemään maanjäristyksen vaikutuksia. Jos esimerkiksi verrataan Unescon maailmanperintökohteiden kohtaamaa hävitystä Nepalista Suomeen, pitäisi Suomenlinnan upota melkein kokonaan pinnan alle ja hajota aaltoihin, että voitaisiin sanoa olevamme samalla magnitudilla.

Mutta ei sekametelisoppa ole pelkällä maanjäristyksellä kokattu. Ehei, tarvitaan myös poliittisia mullistuksia, jotka eivät kansan syvissä riveissä aiheuta positiivisia väristyksiä. Paikallinen hallitus yrittää tällä hetkellä muodostaa uutta perustuslakia, joka laittaisi maakunnat uusiksi. Maakunnat, jotka ovat nyt piirretty enemmän tai vähemmän sen mukaan, miten eri uskontokunnat maassa majailevat. Uudet rajat tulisivat muuttamaan alueita niin, että nyt pitäisi opetella sopeutumaan naapuriin, joka ei esimerkiksi uhraakaan Shivalle vaan rukoilee kohti Mekkaa.

Tuloksena, epävakautta ympäri maata. Esimerkkinä, eilen maanantaina Kailalin alueella Tikapurin kylässä paikalliset tappoivat seitsemän poliisia ja yhden lapsen teräaseilla suuressa mielenilmaisussa. Tämän johdosta Kailalin alueelle on julistettu hätätila ja armeija on mobilisoitu alueella, varustettuna luvalla avata tuli heti, jos väkivalta vaikuttaa lisääntyvän. Pokharasta paikan päälle on 500 kilometriä, noin kymmenen tuntia autolla, ei ihan hetkessä siis sama meininki leviä tänne Fewa-järven rannalla lepäävään lintukotoon.

On a sidenote, jouduin lintukoto-sanaa käyttääkseni käydä varmistamassa sen merkityksen internetissä. On osa suomalaisen kansanperinteen uskomuksia. Paikka, jossa maanpinta ja taivaankansi kohtaavat syvällä etelässä ja lounaassa. Muuttolinnut menevät sinne talvehtimaan, kuten myös kuolleiden ihmisten sielut. Luen tällä hetkellä maantiedon lukiokirjoja päästäkseni opiskelemaan maantiedettä yliopistoon, saakohan vaihtoehtonäkemyksillä pojoja valintakokeissa?

Takaisin Nepaliin ja olohuoneeseeni, jossa taustalla soi Pyhimyksen Äiti anna anteeksi, uudelta Pettymys-levyltä. Mitenkö tämä kaikki sekamelska vaikuttaa minun työhöni paikallisessa matkatoimistossa? No siten, että viimeiset kaksi päivää toimistomme, kuten koko muukin kaupunki, on ollut lakossa osoittaakseen mieltään hallitusta vastaan. Enkä murru minäkään ihmisiä sortavan politiikan edessä, vaan otin konkreettiset keinot käyttöön.

Punainen on vallankumouksen väri, joten kävin paikallisella marketilla ostamassa itselleni punaisen polkupyörän. Tällä Everest-merkkisellä paholaisella viiletän nyt pitkin Pokharan katuja ja nautin lakon aiheuttamista vapaapäivistä, tutkien miten pitkälle tällä kiinalaisella konkelilla voi Fewa-järven rantaa matkustaa.

Pariisin vallankumouksessa oli punaiset liput, Nepalissa noustaan barrikaadeille pyörin.

Kulttuurieroja. Ne näkyy eniten ehkä omissa ajatuksissa, kun tulee uusia ihmiskontakteja. Olin vaeltamassa Everestilläni huonokuntoisella hiekkatiellä puolen tunnin pyörämatkan päässä kaupungista, minding my own business. Tien laitaan pysähtynyt neljän paikallisen pyöräporukka vislasi kun ajoin ohi, ja pyysi pysähtymään. Ensimmäinen ajatus oli heti, että nyt tulee pataan ja ne pöllii kaikki ne viis euroa, jota mulla on mukana. Voi olla, että on yksilöllisiä nämä fiilikset, mutta suomalaisena suhtaudun erittäin varautuneesti juuri tämänkaltaisiin tapahtumiin ulkomailla. Keskusteleminen tuntemattoman kanssa ihan vain huvikseen on Suomessa täysin luonnotonta, frisbeegolfkenttien ulkopuolella siis.

No ei pöllitty yhtään mitään, enkä saanu turpaan, sain pari uutta kaveria. Lähdettiin esittäytymisten jälkeen jatkamaan yhdessä matkaa järvenrannan mukaisesti. Kohta tuli vuolas puro eteen, jonka yli ei ollut menemistä, joten poljimme riippusillan yli järven toiselle puolelle ja istuimme alas juomaan. Otettiin yhdessä parit selfiet ja vaihdoimme Facebook-tunnuksia. Kaupunkiin palatessa tarjosivat vielä limpparin ja käskivät soittamaan jos tulee hätä.

Haha, näytinköhän mä jotenkin eksyksissä olevalta ku noin piti huolta pitää? Kuitenkin, hauskaa huomata näin pienen arkisen jutun tuntuvan ihmeelliseltä, kun oma kulttuuri osaa välillä olla niin arktisen kylmä.

Pyöretki kulminoitu selfieen ja rauhanmerkkeihin.

Ilmeisesti jotkin vuorien jumalat tai Bloggerin moderaattorit kuulivat hätähuutoni Himalajan pilvisyydestä (joka muuten nyt tässä poliittisessa ja maanjäristyksen jälkeisessä kontekstissa kuulostaa aivan hirveeltä länsimaiselta nillitykseltä, hahaha), ja nyt alkaakin näyttää, että monsuuni pikkuhiljaa alkaa väistymään. 

Hätähuuto

Onneksi, koska ensi viikon maanantaina ensiksi paikallisbussilla Besi Sahariin. Sieltä jeepillä Chamjeen ja siitä jalan kohti maailman leveintä solaa ja maailman korkeimmalla sijaitsevaa järveä Tilichoa! Annapurna circuit, myö ollaan valmiita ja jännittää niin pirusti!

 

Kohta katellaan noita vuoria toiselta puolelta, ja vähän lähempää.

Pokhara!

Siinä missä Kathmandu toimii maanjäristyksen konkreettisten vaikutusten näyttämönä, lännessä sijaitseva turistikaupunki Pokhara valaisee suomalaista tarpojaa siinä miten maanjäristys vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin. Aika rauhassa saa tallustaa näkemättä muita länsimaalaisia. Kaksikerroksiset kahvilat ovat täysin tyhjillään, 111 eri matkatoimiston työntekijät pelaavat kadulla ludoa ja meitä yritetään repiä jokaiseen mahdolliseen trekkaus-, matkamuisto- ja rättimyymälään, jonka ohi vain saatetaan kävellä.

Mutta se siitä viitekehyksestä, eletään post-maanjäristys-aikaa Nepalissa, ja se on vaan hyväksyttävä. Syyskuulle kestävä monsuunikin varmasti vaikuttaa tämän hetkisiin turistimääriin, yhtäkään vuorokautta ei ole tämä Fewa-järven rannalla sijaitseva kaupunki vielä meidän vierailun aikana ole päässyt nauttimaan. Peukut pystyyn ja hopes up! Aika turruttaa muistot maanjäristyksestä ja kultaa mahdolliset aikaisemmat reissumuistot Nepalista, ja niin tänne ihmisiä vielä saapuu.

Työskentelemme molemmat kaupungin Lake Side-kaupunginosassa, johon suurin osa matkatoimistoista ja muista matkailijoille tärkeistä kaupoista on sijoittunut. Pristine Trekking Ltd. ja Fujiyama Trekking Ltd. eivät kumpikaan erotu kilpailijoistaan, asiakkaita ei tällä hetkellä ole, ja saamme nyt hyvin aikaa tutustua työpäivinämme Pokharaa ympäröiviin alueisiin, jotta voisimme asiakkaille hieman paikoista kertoa myöhemmin työharjoittelun aikana.

Toisin sanoen, aika pirun siistiä. Aamuisin pistämme rinkat valmiiksi ja suunnistamme aina trekkaamaan uuden lähellä olevan vaellusreitin, ja palaamme iltapäivisin väsyneenä toimistolle ilmoittamaan, kuinka reissu on sujunut.

Reissuja on nyt ollut neljä:

Peace Pagoda. Yksi sadasta buddhastupasta ympäri maailmaa. Idea oli lähtöisin japanilaiselta uskonharjoittajalta, jolta meni käpy ydinpommien tippuessa Hiroshimaan ja Nagasakiin. Miehen henkilökohtainen vastaisku oli aloittaa buddhalaisuuden alla kulkeva kamppanja, jossa rakennettiin 100 kappaletta näitä rauhaa kunnioittavia temppeleitä. Paikalta olisi voinut nähdä Himalajan, mutta oli pilvistä.

Joskus ne pilvet vois kerätä sateen lisäks Intian valtamerestä extraenergiaa, että jaksaisivat painua Tiibetiin asti, pois mun maisemien tieltä!

Sarangkot. Näköalatasanne 1600 metrin korkeudessa Pokharan luoteispuolella. Jyrkimmät kallioportaan, mitä olen ikinä talsinut ja juuri ennen huippua vaelluksemme palkittiin vesisateella. Paikalta olisi voinut nähdä Himalajan, mutta oli pilvistä.

Dhampus Trek. Päivän vaellus vähän Pokharasta pohjoiseen reitillä, joka osittain ristesi Annapurna Basecamp-trekin kanssa. Polku oli mielenkiintoista läpikotaisin, ja välillä reittimme tukki katukoira ja lukuisat pyhän koskemattomuuden omaavat lehmät. Paikalta olisi voinut nähdä Himalajan, mutta oli pilvistä.

Begna Tal-vaellus. Seitsemän tunnin vaellus ensiksi pieneen kylään, ja sieltä edelleen korkealle huipulle, jota komisti televisioanteni. Meillä oli ohjeet piirretty vaellusta varten vihkoon, näytti hieman lasten aarrekartalle. Tämän tuloksena pariin kertaan jouduttiin kiroillen palaamaan jyrkkää ylämäkeä takaisin tienristeykseen, jossa olimme arponeet väärän polun. Nähtiin iso lisko. Paikalta olisi voinut nähdä myös Himalajan, mutta oli pilvistä.

Meillä on aivan unelmakämppä! 150 euroa kuukaudessa per lärvi, jolla saa molemmille oma huoneen, omat suihkutilat ja yhteisen keittiön. Ja kuistiltamme näkisi myös Himalajan, mutta nyt on ollut vähän pilvistä. Kämppää vuokraa pomoni veli Ram, joka on myös paikallinen trekkausopas. Työtön sellainen myös tällä hetkellä. Yleensä joka kuukausi on ollut jotain hommaa, mutta tämä kesä on mennyt lapsien läksyjä tarkastellen.

No eipä mene enää viikon päästä, päätimme nimittäin palkata hänet myös meidän pari viikkoa kestävälle vaellukselle kohti maailman kattoa, ja ehkä korkeinta järveä. Selkeästi oli mies iloinen valinnastamme, suorastaan hehkui hymyä.

Hienoa nähdä ruohonjuuritasolla matkailun vaikutus kohdemaahan, varsinkin nyt kun se tälle maalle on elintärkeää. Ollaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan!

MÖÖ, tulin taas teidän tielle, ja ku satun olee pyhä ni minkäs vitun teet?

Kathmandu-Saaga part. 2

Reggaebaarin yläkerta jossain päin Thamelia, aamuyöstä. Pöydässämme istuu kaksi meidän ikäistämme jannua, joista toinen soittaa bändissä elääkseen, toisen toimiessa trekkausoppaana.

Heidän kaverinsa Jimmy, vanha mies, nauraa korvaani musiikin tahdittaessa. En kuule paljoakaan puheesta, mutta nauran silti olettaen, että näin pitää tehdä. Nauraahan hän itsekin. Jimmy on Kathmandun vanhoja suuria tekijöitä. 60-luvulla hippien täyttäessä Freak Streetin, Kathmandun toisen hostellikaupunginosan, Jimmy oli keskellä toimintaa järjestäen keikkoja ja tekemistä valaistumista etsiville happopäille. Huhu kertoo, että Jimmy on ollut hyvää pataa muuan Jimmy Hendrixin kanssa vanhoina kulta-aikoina. Kaikki muut hippiaikakauden tekijät ovat kuolleet sorruttuaan koviin päihteisiin, Jimmyn pitäytyessä marihuanassa. Täällä Jimmy on yöelämän legenda. Paikallinen Sedu Koskinen. Miinus muovi ja onnelat.

Loistava ilta, ja aamulla herätessämme suunnistammekin Freak Streetille tapaamaan näitä kahta nuorempaa kaveria. He istuvat porttikongissa ja juovat kaljaa, naureskellen krapulaansa pois. Istutaan hetki siinä ja suunnistetaan yhdessä takaisin kohti Thamelia, jossa toisen kavereistamme on määrä soittaa ikivihreitä länsimaisia pop-kappaleita Man Unitedin pelin jälkeen.

Matkalla Thameliin kysyin soittajapojalta maanjäristyksestä, ja missä hän mahtoi olla silloin. Vastauksena tuli tarina, johon ei oikein Suomessa asuva nuori voi mitään sanoa. Pahoitella vain. Järjetöntä kuitenkin, miten duurivoittoisina ihmiset jaksavat olla jo neljä kuukautta onnettomuuden jälkeen. Ollaan iloisia ja kiitollisia siitä, että saadaan ylipäätään olla olemassa.

Yesterday can't be changed.

Tomorrow is a mystery.

Today is a gift.

                                          

Lörölöö. Keikka oli mukava, meille omistettu Nirvanan (emmämuistamikä) kappale, sai Nepalin tuntumaan hyvältä paikalta elää tämä pätkä elämästä.

Aamulla Tomaksen mennessä Tinder-treffeille paikallisen naisten oikeuksia ajavan valokuvaajan kanssa, minä lähdin luonnontieteelliseen museoon. Motiivini olivat alhaiset.

Olin lukenut Lonely Planetista museon olevan todella pieni, pelottavasti täytettyjen raatojen varasto.  Halusin nauraa. Saavuin paikalle, ja eikä paikka pettänyt. 50 sentin sisäänpääsymaksulla töllistelin muunmuassa savesta tehtyjä pieniä dinosauruksia, purkkiin sullottua sarvikuonon poikasta ja ihmisen sikiötä. Täytetyt eläimet olivat tehty päin helvettiä, silmät eri tasoilla, linnuilta katkottu jalat ja lämätty Nepalin karttaan osoittamaan niiden elinalueita. Kahdeksanjalkainen vasikkakin lepäili kelmeästi alkoholissa.

Kuvia ei saanut ottaa, ikävä kyllä. Mutta voi pojat minä nauroin. Koska Aasiassa asustellaan, niin karma puuttui peliin samantien. Vatsani alkoi oireilemaan museossa vahvasti ja kysyin tietä käymälään. Minulle osoitettiin koppi, jonka lattiassa oli reikä. Ei vessapaperia. En lähde kuvailemaan seuraavia tapahtumia, mutta posliiniin ja Lambiin tuudittautunut länkkäripoika koki kyllä koettelemuksen.

                                      

Menin uudestaan Apinatemppeliin museon jälkeen, oli sieltä vaan niin kiva omaa kaupunkiaan katsella. Hyvä, että menin. Huipulla tapasin costaricalaisen arkkitehti-taiteilijan, joka oli uusimassa viisumiaan Intiaan. Intiassa hän vietti aikaa temppeleissä joogaten ja harjoittaen hinduismia.

Lähdettiin yhessä kiertelemään kaupunkia, ja onnistuttiinkin vääntämään 15 kilometrin lenkki, jonka aikana hän kertoi uskonnostaan ja suhteestaan länsimaiseen tieteeseen. Minä taisin välillä mutista jotain korkeista vuorista.

Lähtiessämme eri teille hän antoi minulle yhden omista espanjankielisistä hindukirjoistaan, kun olin hänelle todistanut osaavani kieltä suomentaa. Mukana tuli email-osoite, johon voisin hänelle kirjoittaa mielipiteitäni hänen uskostaan. Voisin siis sanoa omaavani oman netti-sensein.

Kirjoitin Kathmandu-saagan istuessani turistibussissa matkalla Pokharaan. Tie kulkee vuorten välissä, ajoittain niin lähellä reunaa, ettei ensi kesänä vielä tarvitse Linnanmäelle mennä.

Huhu, vittu sua ihmiselämä, ku oot niin täynnä kaikkea siistiä jos vaan ite uskalletaan tonkia!

Kathmandu-Saaga Part. 1

Kathmandu on aikamoinen paikka.

Halkeileva asfaltti, muta ja lätäköt koskettavat jalkojamme kun aloitamme ensimmäisen, varovaisen tutkimusmatkamme tähän maanjäristyksen runtelemaan metropoliin. Thamel, reppureissaajien suosima kaupunginosa pursuaa kauppoja, jotka ovat täynnä kankaita, veistoksia ja retkeilytavaraa. Joka kolmas vastaantulija nykii hihasta, yrittäen jollain verukkeella nyhtää meiltä päiväbudjettimme.

Ja koska tämä oli ensimmäinen päivä Aasiassa Tomakselle, yhden pikkupojan onnistuikin sivaltaa murto-osa hänen varannoistaan. Temppu oli yksinkertainen; Ensiksi esitellään "oma tekemiä" maalauksia "taidekoululla". Miljöö ei olisi voinut vähempää muistuttaa taidekoulua. romahtaneen rakennuksen toisen kerroksen perustuksissa sijaitseva pieni toimisto ei saanut meitä vakuuttuneeksi maalausten aitoudesta, joten marssimme ulos putiikista, pojan meitä seuraten. Nyt hän halusi näyttää kaupunkia.

Tai oikeastaan, halusi näyttää kojun, josta Tomas voisi hänelle ostaa pähkinälassien, ja vähän suuremman kaupan, josta Tomas voisi ostaa hänen "perheelleen" säkillisen riisiä. Kun ostokset oli Tomas ostanut, oli kierros ohi. Poikaa ei enää paljon kiinnostanut ulkolaisille jutella.

Matkalla takaisin hotellille, tuli kolme uutta poikaa juttelemaan hienoista maalauksistaan taidekoululla. Vitun noloa, mutta kai jokaisen on joskus menetettävä aasia-ukotusneitsyys.

Kathmandun kadut ovat kauttaaltaan täynnä tiiliä. Ne ovat kerran olleet osa rakennuksia, jotka tänä keväänä tulivat rymisten katuun, jättäen vain pölypilven. Aikana ennen kuin olimme Kathmanduun saapuneet, oli näistä raunioista kerätty kaikki ehjät tiilenkappaleet ja nyt niitä käytetään kaupungin jälleenrakentamiseen. Talot, jotka olivat halkeilleet ja taipuneet vinoon, on nyt tuettu katuun isketyillä puuklapeilla. Hieman Kathmandun laitamilla näin jopa niinkin erikoisen insinöörien työnjäljen, kuin kahden talon tukeminen toisiinsa laittamalla seinien väliin puuklapeja. Nepal on köyhä maa.

  

Ja siksi on hyvä olla länsimainen turisti, jonka eurot, punnat tai dollarit nauttivat jatkuvaa deflaatiota näiden valtiorajojen sisäpuolella. Me saamme järisyttäviä kokemuksia discount-hintaan ja valtion talous hyötyy meidän matkailustamme, näin ainakin paperilla. Uskotaan siis siihen ja hymyillään!

 Kunnon turisti menee reissuillaan aina katsomaan nähtävyyksiä. Tomas ja minä valitsimme ensimmäiseksi kohteeksi Apinatemppelin, joka sijaitsi hieman Thamelista länteen. Apinatemppeli ei ole tietenkään mestan nimi, vaan se on kutsumanimi paikalle, koska paikka kuhisee apinoita. Oikeata nimeä kukaan ei enää viitsi edes lausua ääneen.

Temppeliin johtaa 365-askelmaiset portaat ja apinat toimivat näiden vartijoina. He odottavat portaiden kaiteilla ja seuraavat turistivirtaa. Bongatessaan onnettoman, hedelmää, vaikka kookospähkinää kantavan matkailijan, he asettuvat tyynesti tämän eteen. Apinan katse ei ole uhkaava, vaan kylmän määräävä.

"Terve, sulla on kivan näköne kookos siinä. Arvaa mitä mulla on? Mulla on vesikauhu. Joko sä annat sen kookospähkinän mulle tai me tehää vaihtokauppa"

Näin kävi edessämme kiipeävälle korealaisturistille, joka joutui eväistään luopumaan. Temppeli oli osittain kasassa. Vain buddhan silmillä koristettu stupa oli jäänyt koskemattomaan kuntoon. Pyöriteltiin hetki rukousmyllyjä ja katseltiin Kathmandua korkeuksista. Monsuunipilvet lähestyivät.

Sateen ripotellessa laskeuduimme alas ja suuntasimme kohti Durbar Squarea. Yksi apina vielä jahtasi meitä hetken puhelinlangoilla kiipeillen, mutta ei jaksanut poika tarpeeksi vauhdikkaasti taiteilla, jotta olisi meidän eväitä koskea saanut.

Durbar Square on tärkeä temppeliaukio niin buddhisteille, kuin hinduillekin. Tai oli. Tai on varmasti vieläkin, mutta ei ole enää olemassa. Maanjäristys tuhosi tämän UNESCON maailmanperintökohteen täydellisesti. On vain tiiliä, laastia, halkeamia ja pääsy kielletty-lappusia. Jälleenrakennus on jo käynnissä, mutta tulee viemään hyvän osan tätä vuosisataa ennen kuin temppelit entisessä loistossaan ovat. Elleivät sitten elementtirakennukseen ja eestiläiseen työvoimaan perehdy.

Kaduilla myydään, tai yritetään ainakin myydä järjettömiä määriä huumeita. Kun Suomessa tai muualla Euroopassa voisin kuvitella kuriireja pelkääväni paljonkin, täällä kaupustelijat ovat todella huvittavia. Epävarman näköiset laihat, päätä lyhyemmät miehet lähestyvät sinua katsomatta silmiin. Paikallinen tervehdys "Namaste" kovaan ääneen, niin että turistin pää kääntyy. Tätä seuraa erittäin varovainen kuiskaus "cocaine", "hashis" tai "weed". Kuiskauksia kuuluu joka puolelta Kathmandua. Kuiskaaja voi olla kauppias, kadunmies tai jopa vartija. Kuiskaukset voivat vainota matkaajaa painajaisiin saakka. No ei sentään, mutta paljon yritetään myydä tapoja saada polla sekaisin.

Jotenkin ihmeellistä, että turistit nähdään suurena asiakasyksikkönä huumeille. Eikö olisi helpompi huuhtoa aivot jumiin omassa kotimaassa, kuin lentää kahdella lennolla kehitysmaahan kemikalisoitumaan?

Maanosan vaihto.

Amserdam, voi sinua. Meillä oli kolme päivää tutustua, mutta niin vain sinut hylkäsin. Elin keskustasi laidoilla ja ravitsin itseni halvasta saksalaisesta kauppaketjusta. Olen pahoillani, etten antanut sinulle mahdollisuutta esitellä Van Goghin museota, lukuisia kanaalejasi tai taloa, jossa Anne Frank majailla tapasi.

Toki näin pari puistoasi, I AMSTERDAM –taideteoksen ja paikallisen kebab-ravintolan, mutta yhteinen kokemuksemme oli harmittavan lyhyt. Tai ei oikeestaan harmittavan lyhyt vaan sopivan pitkä, en olisi jaksanut olla hetkeäkään kauempaa Euroopassa, kun taskussa polttivat lentoliput Kathmanduun. Päivät Amsterdamissa menivät vahvasti Aasiaa hehkuttaen, Lidlin valmis-salaatteja napostellen ja hotellihuoneessa hikoillen.

Viimeiselle aamulle ostimme kaksi valmis-salaattia per perse, siihen päälle näkkileipä- ja juustopaketit. Ettei suu ihan kuivaksi rupeaisi, ostimme myös molemmat kaksi pulloa appelsiinimehua per naama. Ainii, ja suklaalevyt molemmille. Kelasimme syödä tämän kaiken ennen iltapäivän lentoa. Ei ihan onnannut. Annettiin toiset salaattimme lentokentän siivojalle Amsterdamissa, joka oli iloinen lahjoista ja sanoi kodittomien välillä pyörivän kentällä, salaatit menisivät kuulemma näille pojille kunhan ilmaantuisivat yösijaa etsimään.

Qatar Airwaysin lentohenkilökunta pisti Amsterdam-Doha lennolla parastaan saadakseen meidät potemaan yliannostusta ruuasta. Jo valmiiksi täysiin mahoihimme ängettiin kuuden tunnin lennolla kolme kaljaa, kokis, viski, kahvi ja illallinen alku- ja jälkiruokineen. Kaikki oli vaan pakko syödä ja juoda, olihan ne tullut maksettua lentolippujen myötäjäisinä jo melkein puoli vuotta sitten.

Sama meno jatkui yölennolla Kathmanduun, ruokaa lykättiin lisää, vaikka edellisen murut vielä poskissa pyörivätkin. Vatsa sekaisin, eikä unta tullut tippaakaan ennen Aasiaan laskeutumista. Maisemat lentokoneesta olivat upeat, vaikkakin rankka pilvisyys esti minulta Mount Everestin näkemisen. Kostoksi huijasin whatsapissa kaveria, että lensimme Everestin yli, ja matkustamo hurrasi kun näki jonkun hurjapään olevan matkalla huipulle. Yllätyksekseni tämä vielä uskoi kaiken ja sain päivän naurut.

Oh Asia, it is nice to be back.

Aivoripuli Riikan lentokentällä.

Baltic Airlinesin Helsingistä Riikaan operoiman lennon suorittavan lentokoneen renkaat pyörivät hitaasti asfaltilla. Välillä ne ylittävät keltaisia viivoja, välilla valkoisia. Auringonlasku on totta kai, toisella puolella matkustamoa. Näin se on aina kun lennän.

Renkaat kiihdyttävät vauhtiaan niin, ettei niistä pysty enää lukemaan valmistajan logoa. Näkymä asfaltistakin muuttuu soiseksi, kun vauhti kiihtyy kohti takeoff-nopeutta. Ilmassa ollaan, ja auringon laskiessa voin vielä tuijottaa alla lipuvaa Helsinkiä, yrittäen hahmottaa eri kaupunginosia ja maamerkkejä. Viking Line oli juuri suunnistamassa Suomenlinnan ohi kohti Tukholmaa. Tai mistä mä tiiän minne se oli menossa.

Lentokentällä juttelin hetken turvatarkastuksessa työskentelevän keski-ikäisen miehen kanssa. Firmojen kilpailutuksen ansiosta potkut miehellä edessä ennen tämän vuoden loppua. Samaa mitä näkee nykyään niin paljon muuallakin, mitä halvemmalla palvelun saa, sen parempi. Aikaisemmin turvatarkastusta hoitanut Securitas, joutui taipumaan SOL:in tarjotessa halvempaa sopimusta lentokentälle. SOL on ensisijaisesti siivousfirma ja toimii eri työehtosopimuksen alla kuin vartiointifirmat. Tässä työehtosopimuksessa peruspalkat ovat pienemmät, joten SOL:in oli helpompi työntää Securitas pois pelilaudalta. Mutta näin on käymässä myös SOL:ille. Halvempi firma tulee, palkaten opiskelijoita tekemään vajaata työvuorolistaa, työntäen taas uusia ihmisiä vakituisista työsuhteista etsimään uusia polkuja elämälleen.

Riiassa, missä tätäkin kirjottelen, tuli vastaan turkulainen bussikuski. Mies oli ollut viikon Italiassa etsimässä kesää. Kuulemma Ruisrock oli ollut ainoa viikonloppu, kun olivat säät hellineet. Muuten on aina ollut hänen ajamansa bussi täynnä kiroilevia ja märkiä asiakkaita. Kuulemma jos Suomessa kerran on ollut huono kesä, ei Turussa kesää ole ollutkaan.

Tuntuu taas, että tää matkustaminen on kyllä meikän juttu. Rakastan sitä, kun on tavallaan eksyksissä. Menossa jonnekin mistä ei tiedä oikeastaan matkaoppaan hätäistä läpiluotausta enempää.

Edessä oleva kahvila soittaa musiikkia liian lujalla, melkein katseellani etsin discopalloa jo katosta, tai baarimikkoa olutta ojentamaan. Tässä mä istun varmaan seuraavat vajaa kahdeksan tuntia ennen kuin lento lähtee kohti Amsterdamia. Ihmisiä lipuu tauotta ohi ja kelailen et ketään noista en suurella todennäköisyydellä tule koskaan enää näkemään. Ehkä jonkun perhosefektin sirpaleen kautta joku noista vaikuttaa mun elämään tai mä niiden, mutta sitä mä en koskaan voi tietää.

Huomenna iltapäivästä pitäisi tavata kaveri, jonka oon viimeksi nähnyt vuonna 2012, opiskelu-urani ensimmäisenä syksynä. Nyt 2015, viimeinen syksy menossa ja käydään yhdessä suorittamassa työharjoittelun tapainen Aasian ylängöillä. Jos on ees puoliksi niin hauskaa kuin Portugalissa kurssilla, jolla tutustuttiin, niin tästä reissusta on tulossa aika timanttinen.

Kova ikävä varmasti tulee myös syksyn aikana ihmisiä Suomessa, mutta tarkoitus olisi pitää itsensä fyysisesti ja henkisesti ehjänä näiden neljän kuukauden ajan.

Haha, tästä postista on tuskin kovin helppo etsiä sitä punaista lankaa. Aivot on nyt purettu A4:seen, ja voin käyä sanoo tolle kahvilanpitäjälle et laittaa tuon kauhean kakofonian hiljaisemmalle, että täällä voisi hetkisen jopa nukkua. Eiku, nyt siel alko soimaa räppiä!

Niiku Pikku-G sanois, nyt ne nupit kaakkoon!